Bonsaiharrastuksen periaatteet ovat lähtöisin muinaisesta Japanista josta ne ovat vähitelleen kulkeutuneet muualle maailmaan. Nämä periaatteet koskevat sekä puiden oikeaoppista muotoilua, että kasvatusta.
Koska näillä ohjenuorille on saatu todistetusti kasvatettua hyvännäköisiä puita, on jokseenkin luontevaa että näitä menetelmiä on otettu käyttöön myös Japanin ulkopuolella. Seuraavaksi on syytä esittää muutama tarkentava kysymys. Jos jokin käytäntö on toiminut vuosikymmenten takaisessa Japanissa, onko jotain perustetta olettaa että se toimii nykyaikana ympäri maailmaa samalla tavoin? Ja vielä oleellisempana: onko nykyään olemassa jotain helpompia tai parempia keinoja bonsaiden kasvatukselle?
Lyhyt vastaus kumpaankin kysymykseen on kyllä. Sekä maanviljelyssä että puutarhanhoidassa on otettu monia tieteellisen tutkimuksen varaan perustuvia edistysaskelia, jotka ovat mahdollistaneet vähemmällä vaivalla saadut paremmat lopputulokset. Maanviljelyä kuten myös bonsaiden kasvatusta voidaan perinneviljelyn tavoin edelleen harrastaa vanhojen periaatteiden mukaan, tämä ei ole kuitenkaan tarpeellista.
Ongelmalliseksi uusien käytäntöjen soveltamisen juuri bonsaiden kohdalla tekee kasvatukseen liittyvä tieteellisen tiedon määrä, sitä ei ole juuri lainkaan käytettävissä. Tästä syystä eri menetelmien toimivuuteen liittyen voidaan antaa täysin järkevältä kuuluvia selityksiä, jotka eivät välttämättä perustu minkään tosiasioiden varaan, jotka saattavat heikentää puiden hyvinvointia, olla yhdentekeviä niiden kannalta tai jossain tapauksessa toimivia. Netissä sekä kirjallisuudessa näitä usein keskenään ristiriitaisia käytäntöjä ja huhupuheita linkitellään sitten menemään tosiasioina. Ei ole mikään ihme jos aloittelevan harrastajan pää menee pyörälle.
Toinen ongelma saattaa johtua konservatiivisista asenteista. Koska tietyllä tavalla on aina toimittu ja koska se ja se auktoriteetti sanoo niin, täytyyhän sen silloin olla totta. Uskoisin että juuri kyseenalaisten ja väärien toimenpiteiden sekä liiallisen hoppuilun seurauksena on syntynyt vakaa käsitys siitä, että bonsain harrastaminen täytyy olla jotenkin erityisen vaikeaa. Ja nämä vaikeudet voittaakseen täytyy noudattaa jotain hyvin monimutkaista kaavaa. Tästä syystä helppoja ratkaisuja ei oteta välttämättä helpolla vastaan.
Mikä sitten ratkaisuksi? Mistä tietää mitkä menetelmät toimivat ja juuri näissä olosuhteissa? Itse olen ottanut lähtökohdaksi sen periaatteen, että jos jossain neuvotaan tekemään tiettyjä toimenpiteitä tai käyttämään jotain tiettyä menetelmää, uskon tällöin pääasiassa niitä auktoriteetteja, joilla on esittää jotain konkreetttista todistusaineistoa toimivuudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että haluan nähdä kuvia puista ja niiden kehityksestä. Tässä yhteydessä erityisesti edukseen ovat erottuneet Walter Pall ja Ryan Neil. Toiseksi olisi hyvä jos nämä menetelmät pitävät yhtä sen (tieeellisen) tiedon kanssa, joka liittyy yleisesti ottaen puutarhanhoitoon ja kasvien hyvinvointiin. Myös tässä yhteydessä edellä mainitut herrat nousevat esiin. Kolmanneksi luotan omaan kokemukseen siitä mikä toimii ja mikä ei. Jos jokin ei toimi, koitan silloin jotain muuta.
Itselleni tuli todellinen ahaa elämys luettuani Walter Pallin käsityksiä modernista tavasta kasvattaa bonsaita. "Tuohan on sama asia kuin vesiveljely!" Jostain syystä olin saanut alussa päähäni, että puita kasvatetaan kuin huonekasveja, mullassa ruukussa. Vesiljelyn kohdalla olin havainnut sen chilien yhteydessä monta kertaa multakasvatusta luotettavammaksi ja tehokkaammaksi tavaksi kasvattaa kasveja.
Perinteisestihän bonsaiharrastajia neuvotaan varomaan liikakastelua ja lannoittamaan hyvin maltillisesti ettei tule "juurimätää", ruukuttaminen on syytä suorittaa myös vähintään kahden vuoden välein. Kaikki nämä ohjenuorat ovat toki ihan päteviä - kunhan vain eletään keisarin ajan Japanissa ja ruukussa käytetään helposti hajoavia orgaanisia maa-aineita.
Nykyään meillä on käytössä monia parempia ja kestäviä moderneja materiaaleja maa-aineksena. (Itse uskon Pallin tavoin, ettei sillä ole juurikaan väliä mitä aineksia käyttää, kunhan se on ilmavaa, kestävää, pidättäää jonkin verran vettä ja ravinteita sekä on jokseenkin oikean kokoista). Moderni maa-aines on otettu käyttöön, harrastajien keskuudessa, mutta kasteluun, ruukuttamiseen ja lannoittamiseen liittyvät käsitykset ovat monen kohdalla jääneet huomioimatta, ainakin jos Pallia on uskominen.
Sekä Neil että Pall lannoittavat agressiivisesti, myös syksyllä. Sama pätee kasteluun, Neil saattaa kastella puunsa (jotka pääasiassa ovat havupuita) kolmesti päivässä, Pall kerran päivässä ja oikein lämpöisinä päivinä useammin. Puut kastellaan reilusti siten, että ylimääräinen vesi valuu ruukun pohjissa olevista rei'istä. Neil käyttää biologisia lannoitteita ja käyttää niitä eniten keväällä ja syksyllä. Pallilla käytössä koko kasvukauden samat kemialliset lannoitteet ja keväällä ja syksynä lisäboostina ruukun pinnalle ripoteltua orgaanista lannoitetta. Yhdessä he ovat käsitelleet tuhansia puita ja homma näyttää tulosten perusteella pelittävän erinomaisesti. Kumpikin menetelmä toimii ja kokonaisuus on se joka ratkaisee. Itse valitsin Pallin menetelmän käyttöön sen vuoksi, että löysin sen ennen kuin olin kuullut Neilistä. Tämä lisäksi menetelmä on yksinkertainen, joka on tietysti plussaa.
Miksi Pallin menetelmä sitten toimii? Yksinkertaisesti siitä syystä, että se antaa puille kaikki niiden tarvitsemat raaka-aineet. Tämä tarkoittaa tilaa juurikasvulle sekä happea ja ravinteita juurille. Kun nämä perusperiaatteet ovat kunnossa, luodaan sillä erinomaiset edellytykset puiden kasvattamiselle ruukuissa.
Walter Pall: lannoitus, substraatti ja kastelu - osa I metodi
Walter Pall: lannoitus, substraatti ja kastelu - osa III käytännön testausta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti